Hiljaiset käytävät, mutta valoa on näkyvissä tunnelin päässä

Korona on aiheuttanut monenlaista huolta. Aluksi me hoitajat säikähdimme uutta tilannetta talossa; kuinka asukkaamme koronasta selviävät, kuinka tämä muuttunut, uusi arki nyt sitten organisoidaan. Alkujärkytyksen ja -hämmennyksen jälkeen aloimme puhaltaa yhteen hiileen ja toteuttaa uusia, koronan entistä enemmän huomioivia toimintamalleja työssämme. Monet ottivatkin omakseen ajatuksen "päivä kerrallaan". Niin saivat asukkaamme totutella "smurffipukuisiin hoitajiin", samalla kun hoitajat sopeutuivat uuteen tilanteeseen. Lisäkuormitusta arkeemme on tuonut myös se, että meillä eivät ole sairastelleet yksin asukkaat, vaan monet hoitajamme ovat myös käyneet koronainfektion läpi viime viikkoina. Yksikkömme esimies Päivi on ollut kovan paineen alla, kun hän on huolehtinut ja organisoinut työntekijöitä taloon, jotta saamma ihanat asukkaamme hoidettua. 

Useimmat hoitajat kokivat suojavarustuksen raskaaksi. Kun on päästä varpaisiin suojattuna pitkähihaisella suojapuvulla, visiirejä ja maskeja unohtamatta, ovat tavallisetkin hoitotyöt yhä raskaampia. Elli-hoitaja tuumasikin, että "suojavarusteet raskauttavat entisestäänkin raskasta hoitotyötä". Sisko-hoitaja kertoi, että "sitä kokee itsensä smurffihahmoksi, kun kulkee suojavarusteet päällä". Lisäksi asukkaiden kanssa oleminen on vaikeutunut, se harmittaa Siskoa. Talo on hiljentynyt koronaviikkoina, se ihana elämän melske ja arkiset äänet puuttuvat. Kanta on kuitenkin odottava, tästä vielä selvitään.

Suinkaan kaikki asukkaamme eivät ole sairastelleet, onneksi. Useimmat asukkaamme ovat kuitenkin olleet turvatoimena omassa huoneessaan mahdollisimman paljon. Tämä huoneissa oleilu saa aikaan sen, että hoitajien tulee entistä tiiviimmin kiertää huoneita ja varmistaa asukkaiden vointia; kysymme, mittaamme, havainnoimme, syötämme ja juotamme, vaihdamme asentoa, kuivitamme, avustamme wc:ssa, hoidamme perustarpeita. Sen lisäksi olemme myös lähellä; kuuntelemme ja juttelemme. Iso osa lähihoitajan työtä on olla kuuntelevana korvana ja ikäänkuin tarkkailla asukasta, jo ilman koronaakin. Nyt sen merkitys on korostunut entisestään. Asukkaamme Aino kertoi, että häntä ihan naurattaa hoitajien "sinipuvut", mutta itse koronalle hän antaisi jo lähtöpassit. Hän onkin jaksanut hymyillä ja ilahduttaa huumorintajullaan meitä hoitajia kuluneina päivinä. Ainoa ei ole omassa huoneessa turvassa oleilu juuri haitannut, hän kertoo viihtyvänsä omassa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Sairaanhoitajamme Lea kertoi, että entisestään suuri työnmäärä on lisääntynyt; "koko talon langat on oltava koko ajan käsissä". Lea on pitänyt tarkkaa kirjaa koronapositiivisten asukkaiden oireista, sekä seurannut tarkkaan myös ei-koronapositiivisten asukkaiden vointia. Koko ajan pitää olla selvillä missä mennään; haetaanko asukkaalle eristystä lääkäriltä, otetaanko asukkaalta koronanäyte. Kaikki tämä on vaatinut ylimääräistä yhteistyötä viranomaisten ja asukkaiden omaisten kanssa. Huoli asukkaiden voinnista ja myös omasta mahdollisesta sairastumisesta ovat myös värittäneet arkea.

Olemme kokeneet, että yhteistyö omaisten kanssa näinä hieman ikävinä viikkoina on ollut sujuvaa ja positiivista. Kiitämme kaikkia omaisia ymmärtäväisyydestä. Näinä haastavina aikoina yritämme tehdä parhaamme, jotta rakkaillanne olisi hyvä olla. Meillä hoitajilla on ollut tunne, että puhallamme yhteen hiileen. Ilman sitä tämä korona-asiakin olisi paljon raskaampi. Myös huumorintaju on meitä auttanut.

Alkuviikosta koimme jo pienen osavoiton, kun saimme luvan tuoda muutaman koronainfektion läpi käyneen asukkaan päiväsaliin yhteisiin tiloihin; "ihanaa, tämä on taas yksi askel kohti normaalia", kuuluikin erään hoitajan suusta.