Ikääntyneiden kädet.

BLOGI: Saako vanha ihminen kuolla?

19.5.2021 | Blogi

Muistan useita vuosia sitten, kun geriatri Harriet Finne-Soveri pohdiskeli artikkelissaan kannattaako yli 85-vuotiasta ihmistä saattohoitaa. Kuoleminenhan siinä iässä on normaalia. Elämästä kylliksi saaneena ja niin edelleen. Tietenkin Harriet tarkoitti, että ikä ei sinänsä poista kuolemisen vaikeutta. Iäkkäiden ihmisten asioiden puolesta taistelevana lääkärinä Harriet korosti saattohoidon tarvetta myös lähestyttäessä sataa ikävuotta. Vaikka vanhan ihmisen kuolema ilmiönä tuntuisi meistä kaikista melko normaalilta, se silti on päättymistä ja luopumista, joskus myös tuskaa ja vaivaa.

Meistä kaikista tulee vanhoja, jos vain eletään niin kauan. Moni meistä on työssään nähdyn ohella nähnyt myös omien vanhempiensa ja/tai isovanhempiensa heikkenemisen ja lopulta kuoleman. Osa kokee jo itsekin iän lisääntymisen mukanaan tuomia vaivoja. Minun mummoni ja äitini kumpikin kuolivat muistisairauden seurauksena. Olin mummoni kuollessa noin kolmekymppinen ja äitini kuollessa 63 vuotta vanha. Jos joku olisi sanonut minulle, että olihan se jo helpotus ja johan oli aikakin tuossa iässä kuolla, koska se on normaalia, olisin syvästi pahoittanut mieleni.

Mikä voisi olla oikea aika tai oikea ikä kuolla? Jotkut sanovat, että kukin elää sen mittaisen elämän kuin elää. Eikä siitä sen enempää. Mitta tuli täyteen ja sen osoituksena tuli kuolema. Oli ikää sitten 15, 25 tai 45 vuotta. Toisten mielestä pitäisi olla oikeus saada elää sen mittainen elämä, kuin tilastokeskus lupaa. Eli suomalaisen keskimääräinen elinikä. Miehet ehkä alle ja naiset yli 80 vuotta. Sitten saa kuolema tulla. Paitsi kun itse on 80 vuotta ja tuntuu, että elämä on kivaa.

Ikä ei ole kriteeri, on hyvä ajatustapa. Kuolema on loppu ja surullista, tuli se milloin vain. Vaikka se samalla olisi helpotuskin.

Hoivatyössä joutuu väkisin kohtaamaan kuolemaa. Jatkuvaan hoivaan tullessaan ihmisellä on alle 2 vuotta elinaikaa. Siis keskimäärin, ja mehän jo opimme mitä väliä keskiarvoilla on. Hoitajat useimmiten luovat hoidettaviinsa ihmissuhteen, ja myös siinä kuolema on luopumista. Kuolema voi olla myös tuskallista, vaikka ihminen on vanha ja sairas. Läheisille luopuminen äidistä, isästä, isoisästä tai mikä suhde sitten onkaan, sisältää aina luopumisen tunteita.

Nyt Esperissä on aloitettu asukaslähtöisen saattohoidon kehittäminen. Valitaan saattohoitovastaavia ja lisätään koulutusta. Nimityksestään huolimatta saattohoitovastaavat eivät vastaa oman työpaikkansa saattohoidosta. Se on edelleen esimiesten ja koko Esperin asia. Näiden vastaavien tehtävä on oppia tuntemaan, miten heidän hoidossaan olevien ihmisten elämän loppu voidaan tehdä mahdollisimman inhimilliseksi ja hyväksi. He ovat eräänlaisia välittäjiä. Vastaavan rooli sisältää vastuuta osaamisesta. Jokainen ihminen ansaitsee hyvän kuoleman, ja koko saattohoito ja sen kehittäminen tähtää tähän.

Vanhana kuuluu kuolla, ei nuorena niin kuin Ateenalaisten laulussa sanotaan. Kuolema on vanhenemisen päätepysäkki. Jos se, mitä minä ja me teemme on sellaista, että se auttaa juuri nyt meillä kuolemassa olevaa ihmistä tuntemaan itsensä arvokkaaksi, kivuttomaksi ja sellaiseksi, että on turvallista kuolla, saattohoito on onnistunut. Morfiini tai lisähappi ovat vain pieniä teknisiä keinoja tähän päämäärään pääsemiseksi. Asenne ratkaisee. Tosin jotain täytyy myös tietää ja osata.

Yksinkertainen kysymys, jonka jokainen saattohoitoa tekevä voi asettaa itselleen on: Haluaisitko sinä uskoa elämäsi lopun hoidon sille hoivakodille, missä itse olet työssä? Voisitko ajatella, että luottaisit siihen inhimillisyyteen ja osaamiseen, jota omassa työpaikassasi saisit?

Juha Hänninen

LL, VTK, palliatiivinen erityispätevyys

Kirjoittanut useita kirjoja, artikkeleita ja oppikirjoja elämän lopun hoidosta. Toimi Terhokodin ylilääkärinä 1993-2017. Konrad Reijowaaran palkinto 2011. Kuolevan potilaan oirehoito - käypä hoito ryhmän puheenjohtaja 2008 ja uudestaan 2012. Toimii Esperin saattohoitokouluttajana.

Juha Hänninen