Torstaiaamu alkoi Natalia Shevchukille aluksi tavalliseen tapaan. Aamukuudelta, matkalla töihin, Natalian puhelin soi. Toisessa päässä oli Ukrainassa asuva sisko, joka oli kauhuissaan. ”Meitä pommitetaan! Sota on alkanut!”
Natalia meni töihin shokissa. Itkien. Työkaverit huomasivat nopeasti, että nyt on jotain pahasti vialla.
”He halasivat ja lähettivät minut kotiin sanoen, etten ollut työkuntoinen.”
Natalia kokosi itsensä parissa päivässä ja alkushokin jälkeen palasi töihin. Työyhteisö Esperin Hoivakoti Untuvassa on ollut Natalian tukena. Osa hoitajista on Natalian tavoin kotoisin Ukrainasta. Osalla afrikkalaistaustaisista hoitajista on omakohtaista kokemusta sodasta. Kansallisuuteen katsomatta työyhteisön tuki on ollut vankkumaton.
”Työkaverit kysyvät vointiani ja lohduttavat. Yksi antoi minulle proteiinipatukan, kun he tietävät, että teen työpäivän jälkeen pitkää päivää Kattilahallilla. Ukrainalaisten yhdistys Suomessa kerää avustustarvikkeita Ukrainaan”, Natalia kertoo.
Arkityö hoivakodissa ja vapaaehtoistyö auttavat Nataliaa vaikeassa tilanteessa. Natalia vastaa vapaaehtoistyössä hoiva- ja ensiaputarvikkeista.
Neljä päivää sodan syttymisen jälkeen Esperi ilmoitti, että se antaa Kristiinankaupungissa sijaitsevan hoivakotinsa ukrainalaispakolaisten käyttöön. Natalia puhkesi itkuun uutisen kuullessaan. Ele kosketti.
”Olin niin ylpeä työnantajastani. Koin sydämessäni, että Esperi välittää työntekijöistään ja Ukrainan kansasta.”
Sinä päivänä Natalia pyysi esimieheltään lupaa käyttää Esperin punaista fleeceä vapaaehtoistyössä.
Tavalliset ihmiset eivät ole syypäitä sotaan
Esperin toimitusjohtaja Stefan Wentjärvi on korostanut Ukrainan kriisin keskellä, että Esperi on monikulttuurinen yritys, ja on tärkeää, ettemme erottele ihmisiä heidän taustansa, kielen tai kulttuurin perusteella.
Miten Natalia itse suhtautuu venäläistaustaisiin ihmisiin?
Natalia toteaa, että hänellä on venäläisiä ystäviä ja työkavereita, eivätkä he ole syyllisiä vallitsevaan tilanteeseen. ”Minulla ei ole mitään heitä vastaan.” Sodan kannattajia Natalia ei sen sijaan ymmärrä. Siltikään erilaiset katsomuskannat eivät Natalian mielestä kuulu hoivakotiin, kaikkia on kohdeltava kunnioittavasti.
”Vanhukset eivät saa olla konfliktin keskellä. Heidän hyvä hoivansa on tärkeintä. Voimme olla eri mieltä näistä asioista työn ulkopuolella.”
Jos jotain hyvää Ukrainan järkyttävä tilanne on saanut aikaan, se on koko Euroopassa syntynyt vahva yhteisöllisyys. Natalia toivoo, että yhteisöllisyys säilyisi sodan päätyttyäkin ja tukisimme jatkossakin toinen toisiamme.
Äiti keskellä sodan kauhua
Natalian monisairas äiti asuu yhä kotikaupungissaan Buchassa. Äiti ei ole siinä kunnossa, että pakeneminen olisi edes mahdollista. Natalian sisko ja hänen miehensä pitävät äitistä huolta. Siskontytär perheineen on paennut Länsi-Ukrainaan.
Pitkään katki olleet sähköt, kaasun puute, kylmyys ja ruuan puute ovat läsnä päivittäin Ukrainassa. Puskaradion kautta kulkee tieto, mistä saisi leipää syödäkseen. Yhteydet ulkomaailmaan toimivat vaihtelevasti, puhelut siskon kanssa ovat välillä päättyneet pommituksiin.
Viime viikonlopun aikana tilanne Buchassa on muuttunut traagisesti pahempaan. Venäläiset panssariajoneuvot valloittivat Buchan. Matkalla pommisuojaan Natalian siskonmies haavoittui. Hän sai keskivaikean haavan.
Natalia sai yhteyden siskoon lauantaiaamuna, jolloin hän odotti panssariajoneuvojen lähtevän, jotta pääsisi katsomaan äitiä. Sen jälkeen yhteyttä ei ole saatu.
Viimeisen naapurilta saadun tiedon mukaan päiväkodissa sijaitsevassa pommisuojassa olevat olisivat joutuneet venäläisten panttivangeiksi.
”Äidistä en tiedä mitään. Pelkään pahinta, että hänet on tapettu, koska venäläiset ovat tunkeutuneet moneen kotiin ja ottaneet siviililtä kännykät ja ruuan. Pelkään myös, että hän kuolee kylmään ja nälkään. En ole kuullut heistä mitään 1,5 vuorokauteen”, Natalia sanoo.
”Buchassa tällä hetkellä ei ole puhelinverkkoa ja nettiä, koska venäläiset ovat mykistäneen sen. Buchassa ei ole myöskään enää sähköä, kaasua ja vettä. Ruoka on loppunut kesken. Sain juuri 3 tuntia sitten viestin, että tuttavan isä ja 6 vanhaa miestä on ammuttu naapurikaupungissa Vorzelissa.”
Venäläissotilaat eivät tiedä mitä vastassa
Natalia kertoo, kuinka venäläissotilaat, nuoret pojat, ovat olleet ihmeissään kohdatessaan ukrainalaisten vastarinnan.
”Venäjän johtajan luoma mielikuva on hyvin toinen mitä todellisuus Ukrainassa. Venäläissotilaat ovat lähteneet komennukselle pelastamaan ihmisiä – ja joutuvatkin Venäjän itsensä masinoimaan sotaan. Ilman puhelimia venäläissotilaiden on mahdoton saada muuta tietoa, mitä heille annetaan”, Natalia toteaa.
Yhtä asiaa Natalia toivoo Ukrainan tragediaa sydän murtuneena seuraten.
”Toivon, ettei sota tule Suomeen. Toivon rauhaa meille kaikille.”
Jos haluat osallistua hätäavun tarvikkeiden keräykseen, ohessa linkki Facebookiin ryhmään nimeltä Ukrainian Association in Finland, jossa lisätietoja kuinka voit auttaa. Keräys Kattilahallilla ainakin 16.3. saakka.
